Tarinaa kirkkoveneistä, onnettomuus ja hakumatka Ruovedeltä

Tyrvään Sanomien artikkeli vuodelta 1930. Kertoo veneiden käytöstä, aikana kun ne olivat merkittävä liikkumismuoto nykyisen Sastamalan alueella.

Vanhanajan kulkuvälineistä vesillä

Monelle nykyaikaiselle ihmiselle voi tuntua oudolta, että kaikki tämän seudun kunnat: Tyrvää, Karkku, Suoniemi ja Pirkkala ovat muodostuneet Kokemäen vesistön molemmille puolille. Mutta tämä ei ole riippunut sattumasta. Ne ovat halunneet vesistön keskuuteen, jotta pitäjän eri osien välillä olisi hyvä kulkuyhteys.

Veneet olivatkin ennen yleisimmin käytettyjä kulkuvälineitä kuin nyt. Niitä oli kaikissa järvien rannoilla olevissa taloissa, toisissa useampikin. Jokaisella talolla oli rannalla ”paattilato”. Yllä oleva kuva on Tyrväänkylän rannasta, joka on otettu muutamia kymmeniä vuosia sitten. Saimme sen Ryssän talosta, jossa sitä säilytetään hyvänä vanhanajan oloja kuvaavana muistomerkkinä. Kuvan taka-alalla näkyy Pakilan talo. Tällaisia olivat ennen suurten kylien rannat. 

Veneladot. Artikkelin kuva

Kalastuksen ollessa ennen hyvinkin tuottoisan ammatin, olivat nämä veneet joka päivä kevään ja kesän aikana käytännössä. Niinikään kaikkia pitkiä matkoja tehtäessä käytettiin yleensä vesiteitä. Jos ei sitä aina päässytkään perille saakka, soudettiin lähimpään valkamaan saakka, mistä matkaa jatkettiin jalan. Maantiet olivat nimittäin hyvin huonoja. Mitään matka-ajopelejä ei ollut kuin harvassa talossa. Kuormarattaat, joilla ajettiin kaupungissa, olivat sen sijaan yleisempiä.

On hupaista muistella sitä vilskettä ja vilinää, joka kylien rannoissa oli esimerkiksi kauniina sunnuntaiaamuna, jolloin valmistauduttiin kirkkomatkalle. Kilvan siinä aseteltiin airoja ja teljoja paikoilleen, sekä huhuiltiin tervehdyksiä ja mehevätä leikinlaskua naapurivenekunnan väelle. Ja kymmenet veneet irtaantuivat kylän rannasta, painuen kilvan siniselle selälle.

Mutta kaikki eivät mahtuneet ”pikkupaatteihin”. Heitä varten oli suuria 7- 12 hankaisia kirkkoveneitä. Isommissa kyläkunnissa niitä oli useampiakin. Evon rannassa niitä suoriutui toisinaan Rautavedelle yli puolenkymmentä. Se oli juhlallinen näky. Nuoremmat asettuivat soutamaan, vanhukset ja lapset istuivat vapaina. Ja joku tuimanaamainen vanha mies piti perää, johtaen ankaran vastuuntuntoisena venettä halki vaanivien salakarien kohti kirkkorantaa. Nuorten jäntevien soutajien kesken syntyi ankara kilpa paremmuudesta. Kiukun vimmalla siinä kiskottiin raskasta kirkkovenettä, jotta vaahto kokassa kohisi. Ei siinä kukaan olisi suonut venekuntaansa toista huonommaksi. Vanhempi väki ei yleensä tuollaista kilpaa hyväksynyt. Siksi he vakavasti varoittelivatkin soutajia ja koettivat heille selittää matkan pyhää tarkoitusta. Mutta ei tämä useinkaan tahtonut tehota. Yhä vihaisemmin kohisi veneen kokka, yhä äkeämmin katkesi aallon harja. Ei siinä helpotusta suotu itselle, eikä naapurille ennen kuin vene karahti kirkon rantaan.

Haveri Vammaskoskessa

Kirkkoveneitä käytettiin toisinaan muitakin kuin kirkkomatkoja varten. Niillä soudettiin naapurikylissä pidettäviin häihin ja hautajaisiin ym. tilaisuuksiin. Sattuipa näillä matkoilla toisinaan onnettomuuksiakin. Vanhukset tiesivät ennen kertoa, että Vammaskoskessa on kirkkovene useamman kerran kaatunut. Kerran sattui tällainen haaveri, jossa hukkui useita henkilöitä, noin sata vuotta sitten. Kaukolaisten kirkkopaatti palasi Vihattulankylän puolessa pidetyistä häistä. Vene joutui kirkon puoleisella rannalla olevalle karille, ennen oli sanottu ”Hämäläisen kiveksi”. Vene kaatui ja kaikki siinä olleet häävieraat joutuivat veden varaan. Useita kerrotaan hukkuneen tässä onnettomuudessa. Matkassa oli myös seurakunnan kappalainen, joka asui Knaapilla. Matkassa oli mukana myös papin rouva. Heti koskeen jouduttuaan, tarrasi uimataidoton rouva jalkaan kiinni ja yritti tällä ”vapaakyydillä” päästä rantaan. Mutta pappi oli kaikesta päättäen huono uimari. Sen takia hän komensi: ”Jos et heti erota otettasi minun jalastani, niin minä hukun”! Mutta rouva ei tällä kerralla totellut. Hän piti vain uskollisesti kiinni herransa jalasta. Epätoivon vallassa ponnisteli kappalaisemme kosken kuohuja vastaan ja sai viimein kaapaistuksi kujan otteen rannan kiveen juuri sillä kohdalla, jossa koski lavenee Liekovedeksi. Sillä kohdalla kiipesi herrasväki koskesta kuivalle maalle. Tarinamme ei kerro, mitä pariskunta sitten rannalla jutteli.

Kirkkoveneen hakun Ruovedeltä

Veneet rakennettiin yleensä paikkakunnalla, mutta tuotiin niitä kauempaakin. Lopenkulmalle tuotiin kerran suuri 12- hankainen kirkkovene Ruovedeltä saakka. Se tuotiin vesiteitse. Parin välillä olevan kannaksen yli se kuljetettiin hevosilla. Tämä matka kesti monta päivää. Jokaisella matkassa mukana olevalla miehellä oli hyvä kontillinen sapuskoita. Ei silloin oltu erikoisen suurta mukavuutta harrastavia. Ei poikkeiltu yöksi Tampereen hienoihin hotelleihin vähiä rahoja tuhlailemaan. Yöt oltiin taivasalla, etsittiin vain sopiva suojainen niemen kainalo tarkoitusta varten. Nämä yöpymiset olivatkin olleet erikoisen hupaisia. Kaikenlaista koiruutta tehtiin. Ja hupainen leikinlasku oli ylinnä kaiken. Eräänä yönä toimeenpantiin myös kilpailu, joka erikoislaatuisuutensa takia kannattaa tässä selostaa.

Kannu viinaa luvattiin sille, joka ensiksi hampaillaan järsii poikki tukevammanpuoleisen puun. Muistitieto ei kerro oliko tämä puu viisi vai viisitoista tuumaa kahdeksantoista jalan korkeudelta mitattuna. Sen paremmin emme tiedä, ken tuossa kisassa voittajana selviytyi. Puu oli ensin katkaistu kirveellä ja sen jälkeen miehet asettuivat pitkäkseen sen ääreen ja sitten luettiin: ”yks, kaks, kolme”…ja kilpailu alkoi…

Kuten ylläolevasta käy selville, sisältyy näiden mainioiden kirkkoveneiden historiaan monta hupaistakin seikkaa. Mutta ennen kaikkea se kertoo kansasta, joka arkisten kiireittensä lomassa, lepopäivänänsä, halusi matkansa kohteeksi valita kirkon.

Tyrvään Sanomat 3.9.1930