Uiton valmistelut keväällä
Monet tukkilaiset olivat talvella metsätöissä savotoilla ja keväällä uittomiehet saapuivat jokien ja järvien rannoille valmistelemaan tulevaa uittokautta. Kokeneet uittomiehet tiesivät valmistelutöiden rutiinit, joihin kuului esimerkiksi veneiden kunnostus ja tervaus. Tarvittiin kirveitä, keksejä, köysiä ja rakennettiin tukeista ”kopukoita”, jotka olivat muutamista tukeista yhteen kiinnitettyjä pieniä lauttoja, joiden päällä voi seisoa tai liikkua veden päällä. Alla olevassa kuvassa kahdessa soutuveneessä olevat "tukkimiehet" työskentelevät "kekseillä" tukeista tehdyn puomin kanssa. Yksi mies seisoo tukeista tehdyllä lautalla, jota kutsutaan "kopukaksi".
 |
| Sastamalan seudun museon kuvakokoelma |
 |
| Kukkarokoski ja Pukaran mylly vuonna 1936. Uittoruuhi rakennettu koskeen. Sastamalan seudun museon kuvakokoelma. |
Jokiin ja järviin laitettiin tarvittaviin kohtiin tukeista tehtyjä puomeja, jotka ohjasivat tukkien kulkua, etteivät ne tarttuneet rantoihin tai kiviin kiinni uiton aikana. Puomit kiinnitettiin järvissä ja joissa oleviin luonnollisiin kohteisiin kuten kiviin kiinni. Tarvittaessa juntattiin tukkeja pystyyn järvenpohjaan ”pollareiksi”, joihin puomit voitiin kiinnittää. Puomien tukit kiinnitettiin toisiinsa metallilenkeillä ja kettingeillä, sekä varhaisimpina aikoina puusta tai oksista tehdyillä kiinnityksillä. Nämä työt oli tehtävä joka kevät, koska syksyllä ne täytyi purkaa ja kerätä pois talveksi jäiden vuoksi
.
 |
| "Pollarit ja puomit" ja tukkilautta, sekä tukkilaiset liikkeellä "kelupaatilla". Sastamalan seudun museon kuvakokoelma. |
”Pollareiden” tekemiseen tarvittiin ”junttauslautta”, joka oli tukeista tehty iso lautta, jossa oli tukkien järven pohjaan junttaamiseen tarvittava koneisto ja miehistö. Uiton loppuvaiheissa 1960- luvulla se oli konevoimalla liikkuva alus. Tällä ”ponttoolla” oli tarkoitus iskeä 4-6 tukkia samaan nippuun järven- tai joenpohjaan syvälle kiinni ja sen jälkeen kiinnittää ne veden yläpuolella yhteen, muodostaen ”pollarin”, jotka ohjasivat tukkien kulkua niihin kiinnitettyjen tukkipuomien avulla.
 |
| Junttaporukka Kiikassa. Sastamalan seudun museon kuvakokoelma |
 |
| Junttaponttoo Kokemäenjoella. Vasemmalla tukeista pystytetty "pollari". Sastamalan seudun museon kuvakokoelma. |
Purouitto
Talven aikana tapahtuneiden metsähakkuiden puutavara oli lumien aikana kuljetettu vesien ääreen odottamaan uittokauden alkamista. Hevoset ovat olleet pääosissa vuosisatojen ajan tukkien ja muun puutavaran kuljetuksissa lähietäisyyksillä. Uiton avulla puutavara siirtyi pitkiä matkoja, aina rannikoille saakka. Koska haluttiin puutavaran liikkuvan eri puolilta maata ja alueellisesti täytyi uittoon hakea kaikki mahdolliset vesireitit, jopa pienimmät purotkin, joissa oli uiton vaatima vesimäärä vain hetken aikaa kevättulvien aikana. Purouittoon osallistuivat yleensä paikalliset ihmiset, jotka tunsivat olosuhteet ja tietysti myös metsänomistajat, jotka olivat myymässä talven metsähakkuilta kaatamaansa puutavaraa, joka uitettiin tavaran ostamalle yhtiölle.
Purouitossa ei yleensä tarvittu veneitä tai isompia rakennelmia, miehet olivat puronvarsilla auttamassa tukkeja eteenpäin niiden liikkuessa virran mukana. Siihen tarvittiin ”tukkikeksi”, joka oli pitkällä puuvarrella varustettu metallinen piikki ja koukku, joilla pystyi työntämään tai vetämään tukkia tarvittaessa rannalta tai esimerkiksi tukkimiehen liikkuessa tukeista tehdyllä "kopukka" lautalla vesiä pitkin. Purouitoissa uittomatkat olivat yleensä lyhyitä, joista tukit siirtyivät eteenpäin suurempiin jokiin tai järville.
Jokiuitto
Jokiuitoissa erilaisten välineitten käyttö oli tarpeellista ja yleisempää, paikalliset olosuhteet vaikuttivat suuresti tarvittaviin rakennelmiin tai miehistöön. Yleensä, joissa tukit liikkuivat irtonaisina, isommissa käytettiin tukkilauttoja ja niiden siirtoon käytettäviä välineitä. Soutuveneet ja ”kelupaatit” olivat käytössä näissä pienemmissä vesitöissä uiton avustamisessa ja miesten liikkumisessa eri alueilla. Jokien hankalat paikat tukkien liikkumisen kannalta pyrittiin laittamaan tukeista puomeja, jotka ohjasivat tukkeja esimerkiksi kivikkojen tai lahtien ohi joihin tukit pyrkivät tarttumaan, sekä jäämän tukkivaksi sumaksi. Koskien kohdalle jouduttiin usein laittamaan sulku ja vastuupuomitus, joiden avulla tukkilaiset pystyivät säätämään ja ohjaamaan tukkien kulkua ja määrää koskissa. Miehet seisoivat tukeista tehdyillä lautoilla tai kosken ja joen rannalla olevissa paikoissa, joissa tukkien kulkua täytyi ohjata, työnjohtaja määritti ja ohjasi miesten sijoittumista tehtäviin. Tukkien sujuva liikkuminen veden virrassa oli tärkeää, koska niiden ruuhkautuminen isoksi tukkisumaksi aiheutti paljon ylimääräistä työtä, joka oli tukkisuman purkajille joessa vaaratilanteita ja hankalia ongelmia, kuinka suma saatiin puretuksi. Hankalimpiin koskipaikkoihin täytyi rakentaa puusta ”tukkiränni” jota myöten tukit uitettiin kosken lävitse.
 |
| Tukkilaisia jokiuitossa. Sastamalan seudun museon kuvakokoelma |
Järviuitto
Tukkien tullessa järvi- alueille, joista tai puroista, tarvittiin tukeista tehty yhtenäinen vastuupuomitus, jonka sisään irtonaisena tulleet tukit tulivat, jotta ne eivät hajaantuisi pitkin järveä. Järviuitoissa käytettiin toisenlaisia menetelmiä tukkien siirtämiseen, koska ei ollut virtaavaa vettä, joka olisi niitä liikuttanut eteenpäin. Menetelmät vaihtelivat tukkien määrän ja kuljetettavan matkan mukaan. Usein järvimatkan jälkeen oli taas jokimatka, jossa taas siirryttiin virran mukana vapaasti liikkuvien tukkien jokiuittoon.
 |
| "Kelupaatti" jolla voitiin käsivoimin kuljettaa tukkilauttaa. Sastamalan seudun museon kuvakokoelma. |
Pienten lampien ja järvien yli tukkeja vedettiin tukkilautan taakse vedetyillä yhtenäisillä tukkipuomeilla, joita vedettiin rantaa myöten köysillä, soutuveneillä soutamalla tai tukkilaisten ”kelupaateilla”, joissa oli veneen keskellä käsin pyöritettävä kela, jossa oli köysi tai vaijeri. Pieniä puomien ympäröimien tukkilauttoja kutsuttiin eri nimillä niiden koon mukaan: ”pussi, kukkaro, kulkunen ja pyräs”. Suurempi ”rinkilautaksi” kutsuttu tukkilautta koostui yleensä vähintään 3000 tukista, aina moneen kymmeneen tuhanteen tukkiin. Pienemmistä lautoista muodostettiin usein isompia kokonaisuuksia eteenpäin vietäväksi järvi- ja jokialueilla. Lauttaa koossa pitävät puomitukit olivat kiinnitetty aikaisemmissa historian vaiheissa puusta tehdyillä lenkeillä ja myöhemmin metallisilla lenkeillä toisiinsa, jotka yhtenäisenä tukkiketjuna pitivät lautan kasassa ja helposti siirrettävänä kokonaisuutena suurempien vesistöjen äärellä.
Tukkilautan kuljetus järvi- ja jokialueilla
Uiton historiassa tukkilautan siirtämisessä kohteesta toiseen on käytetty hyvin monenlaisia välineitä. Alkuaikoina tukit kulkivat virran mukana, ihmisvoimin tai hevosen auttamana. Koneiden kehittyessä mukaan tulivat konevoimalla liikkuvat veneet ja alukset. Silti uiton vuosisadan aikana näitä kaikkia käytettiin eri aikoina ja eri paikoissa. Lihasvoima oli käytössä vielä 1960- luvulle asti, konevoima alkoi 1800-luvun puolenvälin jälkeen tulla höyrykoneen kehittyessä laivoihin ja sahalaitoksiin.
Ponttoot
”Miesponttoo” oli lautta, joka oli rakennettu tukeista yhteen liittämällä, niitä esimerkiksi oli kaksikymmentä tukkiparia yhteen liitettynä poikittaisiin puihin. Ponttoon keskelle oli sijoitettu ”vorokiksi” kutsuttu puusta tehty kela, joka oli laakeroitu telineeseen ja kelaa kierrettiin käsivoimin poikkipuiden avulla. Kelaan oli kierretty köysi tai vaijeri, jonka päässä oli ankkuri. Vaijerin pituus oli yleensä satoja metrejä. Ponttoon miehistöä oli 6- 12 tai jopa enemmänkin, riippuen lautan koosta. Ponttoon varustukseen kuului myös veneet, joilla hoidettiin työvaiheita. Vaijerin päässä oleva ankkuri kuljetettiin veneellä vaijerin tai köyden mitan päähän sinne suuntaan, johon tukkilauttaa haluttiin viedä. Tukkilautta oli kiinnitetty ponttooseen kiinni. Kun ankkuri oli tarttunut järvenpohjaan kiinni, alkoivat miehet kiertämään kelaa poikkipuista, jolloin ponttoo ja siinä kiinni oleva tukkilautta alkoivat liikkua ankkurin suuntaan kelautuvan vaijerin tahdissa. Kun ponttoo lauttoineen oli kelattu ankkurille asti, nostettiin ankkuri ylös ja vietiin taas haluttuun suuntaan, jonka jälkeen kelaus toistui, näin isoakin tukkilauttaa saatiin siirrettyä miesvoimin järveä tai jokea pitkin pitkiäkin matkoja päivän aikana. Ankkuri saattoi painaa viisikymmentäkin kiloa ja niitä oli useampia tuulisia olosuhteita varten, jotta lautta saatiin pysymään paikallakin. |
| Hevospnttoo Siurossa 1920-luvulla. V. Leppäsen kuva. |
”Hevosponttoo” oli tehokkaampi tapa kuljettaa tukkilauttaa pitempiä matkoja. Sen perusrakenne isona tukkilauttana oli hyvin samanlainen kuin ”miesponttoo”. Se oli suurempi ja vahvarakenteisempi. ”Vorokki” eli kela oli isompi ja tuetumpi, kun sitä pyöritti siihen valjastettu hevonen. Yleensä tässä isommassa ”hevosponttoossa” oli myös maja ja katoksia työntekijöitä ja hevosta varten. Ruoanvalmistusta varten saattoi olla liesi ja hevoselle rehua. Työryhmän koko vaihteli 8- 20 henkeen, riippuen kuinka pitkiä matkoja jouduttiin tukkilauttaa viemään. Töitä vuoroteltiin ja tehtäviä vaihdettiin, jotta kaikki olivat vuorollansa eri tehtävissä. Tällä pystyttiin viemään jo 10000- 12000 tukkia sisältäviä rinkilauttoja. Lautalla oli yleensä pari venettä, joilla hoidettiin huoltotehtäviä rannoille, ankkurin viemistä ja tukkilautan seurantaa.
 |
| Hevospontoo Vuolteilla. Sastamalan seudun museon kuvakokelma |
Virta- ja koskien läpi ponttoo laskettiin varppivaijerin avulla, kovemmissa koskissa se jouduttiin purkamaan ja viemään osina. Tukkilautta avattiin ja tukit laskettiin vapaana virtapaikkojen läpi, joiden jälkeen lautta koottiin taas puomien sisään rinkilautaksi. Kovissa tuulissa tai myrskyssä lautta ei liikkunut, vaan ponttoo ja tukkilautta ankkuroitiin paikalleen tai haettiin suojaisampaa paikkaa saareen taakse tai muuhun suojaiseen poukamaan. Joskus kuitenkin puomit pettivät ja tukkilautta hajosi, jonka jälkeen tukit taas kerättiin rannoilta uudestaan ehjäksi lautaksi.
”Kelupaatti” on isompi soutuvene jossa on poikittain veneeseen laakeroitu puinen kela, johon on kiinnitetty poikittaiset puutapit, joilla kelaa kierretään. Kelassa on vaijeri tai köysi ja siinä kiinni ankkuri. Periaate on sama kuin ”ponttoissa”, ankkuri viedään kulkusuuntaan eteenpäin vaijerin antaman pituuden mukaan ja vene kiinnitetään sitten lauttaan. Veneessä olevaa kelaa aletaan käsin kiertää ja vaijeri kelautuu ja vene, sekä lautta liikkuu ankkurin suuntaan. Näin jatketaan matkan tekoa, kunnes tukkilautta on perillä. Tällä ”kelupaatilla” ei tietenkään kovin suuria lauttoja siirretä. Näitä käytettiin usein apuna virtapaikoissa tai isompien lauttojen kokoamisessa.
TEHO niminen moottorivene oli "kelupaatin" uudempi moottoroitu versio, siinä oli myös varppi kela. Varppi oli konekäyttöinen, Wikström moottori käytti sitä, vinssissä oli vaihdelaatikko ja voima tuli Wikströmistä, potkuri oli silloin pois päältä, kun vinssattiin. Moottorin teho 5hv ja vene oli 5-6metriä pitkä, sekä 1.5m leveä rautavene. Potkurin alla oli kalarauta ja tunneli, sillä sai ajaa puomien ylitse ja tukkisumassa, potkuriin ei osunut mikään, voi ajaa vaikka kiveen. TEHOT olivat numeroituja, niillä ei ollut yksilöityjä nimiä, vaan numerot. Niitä oli Kokemäenjoen alueilla kaikkiaan 25 kappaletta. Niillä koottiin tukkilauttoja, siirrettiin ja esimerkiksi vuolteilla sillä lauttaa kiristettiin aina lähemmäksi virtaa, josta tukit meni alas virran mukana. Sillä kerättiin myös nämä puomit seuraavaa lauttaa varten. Se oli hyvin monikäyttöinen yleisvene.
 |
| Edessä TEHO- vene numero viisi ja takana "kelupaatti". Sastamalan seudun museon kuvakokoelma |
LÄHTÖ moottorivene oli käytössä pienempien jokien ja vesistöjen alueilla keräily ja lauttojen lyhyempien matkojen kuljetuksessa. Niitä oli myös uittopäälliköillä yhteysveneenä.
 |
| LÄHTÖ moottorivene varppaukseen tai uittopäällikön yhteysveneeksi. Sastamalan seudun museon kuvakokoelma |
Toisissa artikkeleissa kuvailen isompia varppaus ja hinaaja aluksia. Ne löytyvät artikkelihakemistosta.
Lähteet:
Ilmar Taive. 1961. Satakunnan uittotyöläisiä ennen 1920-lukua
Haastattelut: Sastamalan alueella asuvia entisiä uittomiehiä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti