Uittopäällikkö, ”herra ja ylhäisyys”
Tyrvään pitäjän kirkonkylässä Vammalassa oli vuosisadan vaihteessa (1900) paikallisella Kokemäenjoen Uittoyhtiöllä oli sangen huomattava sijansa silloisen paikkakunnan vallitsevassa näkymässä. Uittoyhtiön, kansan suussa ”puulaakin” paikallinen päällikkö, uittoesimies oli perinteitä seuraten ”herra ja ylhäisyys”, ei vain omassa valtakunnassaan, vaan mahti heijastui myös ulospäin ja kilpaillen näin sangen hyvin näkyvyydessä paikkakunnan suurten kirkkoherran, vallesmannin, apteekkarin ja muiden pitäjän silmäätekevien kanssa.
Silloin sijaitsivat ”puulaakin” paikalliset hallinto- ja talousrakennukset yhtiön nykyisellä tontti- alueella. Nykyisellä kihlakunnan tuomari Kalhan huvila- alueella oli proomutelakka, yleisessä kielenkäytössä ”proomiranta” ja nykyisellä huvilan paikalla pikkupoikien pallokenttä. ”Proomirannan” taru alkoi olla lopussa silloin, kun uittojen kannalta sisävesien romantiikka hävisi tekniikan voittokulun tieltä. Hitaat ”hevosponttoot” hävisivät Kulo- ja Rautavedeltä vuosisadan lopulla (1900) ja tilalle tuli höyryalusvarppari KULOVESI, jonka tehtäväksi jäi hevosponttoiden työ, hinata tukkilautat Siurosta Lukkilansalmelta Vammaskosken niskalle. Proomuja taas oli käytetty mainitun kosken niskalla hajotettujen ponttoiden varusteita lankkuja ym. kuljetuksessa Siuroon.
Kolmantena tukikohtana yhtiöllä Vammalassa oli Liekoveden puolella kirkkoalueen uloin niemeke ja kun silmäili vesille huomasi, että siellä puolella kylää piirittivät tukit, lautat, puomit ja pollarit, joten kaikkiaan ”puulaakilla” oli kohokohta Vammalan silloisissa kasvoissa. Oli luonnollista, että piirittävät monikertaiset puomiketjut, tukkiruuhkat ja muut laitteet olivat ainaisena haittana varsinkin seudun vesillä kulkijoille. Näin ne vanhat kertojat juttelivat, että Liekoveden pappilan rannassa silloisina aikoina hyvin tunnettu joka vuotinen suuri tukkiruuhka, sekä rantaa piirittävät monenkertaiset tukkipuomit ja rantaan karkaavat tukit aiheuttivat paljon erimielisyyttä, jopa riitaakin pappilan haltijoiden, kirkkoherrojen ja ”puulaakin” välillä. Olipa sitten kirkkoherra Mittler, joka vaikutti Tyrväällä viime vuosisadan (1800) lopulla, ottanut asian puheeksi kirkossakin. Häntä harmitti varsinkin se, kun uppoamistilassa olevia tukkeja kutsutaan ”pappitukeiksi” tai vain papeiksi. Hän olikin sitten kirkollisten kuulutusten yhteydessä tästä maininnut ja pyytänyt, että seurakuntalaiset luopuisivat tuon loukkaavan nimen käytöstä ja nimittäisivät niitä vastedes ”Rosenlewin hatuiksi”. Asiallinen esitys ei kuitenkaan lyönyt itseään läpi, koska ”pappitukki” nimitys on yhä käytössä muuallakin, eikä vaan Tyrväällä.
Uittopäällikkö Suihkonen
Viime vuosisadan lopulla tapahtui vahdinvaihto Vammalassa, savolaissyntyisen Tirkkosen jälkeen tuli uittoesimieheksi hänen oppilaansa Ville Suihkonen. Hänkin oli savolainen, siis synnynnäinen ”piällysmies”. Uusi ”herra”, jota titteliä yleisesti hänen alamaisensa käyttivät, oli tunnettu ammattitaitoiseksi, alallaan vuosikymmenien kouluttamaksi, uittotekniikan kaikista vaiheista perillä olevaksi ammattimieheksi. Tämän lisäksi hänelle oli työmaana vesistö tuttu Porista aina reitin yläjuoksulle asti. Ulkokuoreltaan karski, mutta pohjasävyltään hyvä, olivatkin uudella herralla niitä luonteenominaisuuksia, joilla hän sulautui alaisiinsa ja tuli jopa pidetyksi. Ulkomuodoltaan Suihkonen oli komea ilmestys: kookas, hyväryhtinen ja aina hyvin pukeutunut. Ei unohdeta hänen ajokkiansakaan, komeata hevosta puulaakin tallissa. Se oli kookas, täysin musta, mahtavat jouhet kummassakin päässä ja aina hyvässä lihassa. Se oli kuin mustasta graniitista hakattu monumentti. Ennen kaikkea se oli hoitajansa ”Talli- Villen” ylpeys, silloin ehkä liikaakin, kun hän Kiikassa herraansa kyyditessään huusi tiellä herraansa kyyditessään ja huusi tiellä seisovalle väkijoukolle: ”Pois tieltä, kun Tyrvään keisari ajaa”.
Jos Tirkkonen oli ollut ankara ja vaativainen ”puulaakin herra”, oli Suihkonen sitä vielä enemmän. Työn tahti oli hellittämätön uittokauden aikana. Silloin ei tunnettu kesälomia, eikä juuri pyhiäkään. Hinaaja KULOVESI rullasi kahdessa tuurissa katkeamattomana jonona lauttoja Lukkilansalmelta Vammaskosken niskalle. Harvassa olivat ne kesäiset lauantai-illat, jolloin KULOVESI- hinaaja ankkuroi tutulle paikalleen ”talon” edustalle Rautavedellä ja sen miehistö uskaltautui ilman mitään työvaihetta astua maankamaralle. Ja tuskin iltatunteihin sunnuntaina oli päästy, kun kokemäkeläiset, laivan kippari Stocman ja Ensimmäinen konemestari Siren saapuivat iltajunalla kotimatkaltaan, niin kiireinen lähtö oli edessä. Tähän kiireiseen elämänmenoon oli joskus yritetty repeämää, mutta laivan toisen perämiehen kertomuksesta käy selville. näin jutteli Oskari Lönnqvist:
”Olimme tehneet uudella laivallamme jo muutamia matkoja kunnes eräänä varhaisena lauantaiaamuna, kaikkien tyrvääläisten toripäivänä saavuimme lauttoinemme laskupaikalle Vammaskosken niskalle. Meistä lähti muutama mies eväitten ostoon torille, tosin peläten, että siellä voi herra sattua eteen, kuten sitten kävikin. Toiset menivät edellä ja välttivät vaaran, mutta minä olin juuri päässyt rannasta johtavan tien päähän torin laitaan ja siinä se ilmestyi kuin käskettynä eteeni, Suihkosen mahtava persoona torikoria kantava tallimies Lehtinen kantapäillään. Polveni vähän hetkahtivat, mutta minkäs siitä meni”. Suihkonen oli tunnettu väkevistä voimasanoista puhekielessään. Ilman tervehdyksiä hän ärjäisi perämies Lönnqvistille: ”Mitä perkelettä te täällä teette keskellä kirkasta päivää”. Toinen yritti selittää: ”No kun nuo eväät alkoivat..”. ”Alkoivat tai loppuivat, mutta nyt matkaan, onko se Tokmmanikin täällä”, ärjäisi Suihkonen ja Lönnqvist pyörähti äskeiselle askeleilleen tyhjän korin keikkuessa kainalossa. Vasta rantaan päästyään perämies Lönnqvist uskalsi kirota. Se ei kohdistunut hänen korkeaan esimieheensä, vaan huonoon onneensa, josta muistutti tyhjä eväskori ja ehkä huomenna kuriseva vatsa. Toiset miehet: konemestari Lahdelma ja lämmittäjä Jokinen palasivat nauraen paremmalla onnella. He olivat kyllä torilla palaneen käryn haistaneet, väistäneet vaaran ja täyttäneet korinsa maalaisten kauppaamilla ruokatarpeilla. Mutta nyt oli kiire takaisin laivalle. Siellä huomattiin miesten liian nopea pahanenteinen paluu ja yskä oli ymmärretty sielläkin, siitä kielivät laivan savupiipusta kohoavat tummanpuhuvat savupilvet. Höyry oli nousemassa. Ankkuri nostettiin ja pian KULOVESI höyrysi kohti Lukkilaa.
Ehkä herra Suihkonenkin oli ostanut korinsa täyteen, kivunnut hienojen kärryjensä etuistuimelle, Ville Lehtisen istuessa taakse torikorin viereen, nykäisten seudun uhkeimman ”Mustan” liikkeelle kohti ”puulaakin” taloa.
Tilipäivät, eli kuten hienosti sanottiin ”litviikipäivät” olivat paljon puhuttuja tilaisuuksia. Niissä puulaakin miehet palasivat hienossa hiprakassa, olihan tapana, että talolla silloin tarjottiin jokaiselle ryypyt, välistä useampikin määrä riippuen siitä, kuinka hyvällä päällä herra sattui olemaan.
Syksyinen ”hännän ajo” Poriin muodostui luonnollisesti uittokauden päätöstilaisuudeksi. Se tahtoo sanoa, ruuhkat purettiin ja rannoille ja karikoille kesän aikana jääneet viimeisetkin tukit kiskottiin irti ja postitettiin Poria kohden. Näissä hännän ajoissa oli tavallisesti uittoesimies Suihkonen itse henkilökohtaisesti mukana. Silloin vasta oli työssä vauhtia, eikä ikäväkään tullut, silloin pahimmat ruuhkat purkautuivat kuin taikasanalla loihdittuna ilman komentoja ja rähinöitä. Kuten sanottu uittoesimies Suihkonen oli itse vanha kokenut tekijä ja reitti ruuhkineen ja niissä piilevine vaaroineen oli hänelle hyvin tuttua. Näitä vastaan hänellä oli sitä paitsi salainen ase veneessään, jota tavallisesti souti kaksi miestä. Vanha kokemus hänelle useimmiten saneli, milloin hänen apuaan työssä tarvittiin. Silloin hän ehätti veneineen paikalle, jonne työryhmä kokoontui ja jokainen sai rohkaisueväät veneen varusteisiin kuuluvasta nassakasta (viina tynnyri). Pian olikin taas vauhti päällä työn teossa, jotkut uskalikot saivat kylmiäkin kylpyjä, mutta ei niitä huomattu, ainakin kaikki nurkumatta kärsittiin. Joskus kävi kuitenkin niin, että herra sattui olemaan nuukalla päällä ja pahan ruuhkan purkaus aloitettiin aivan väärin, kesken työn menon huomattiin suoritettavan työn vaikeus ja siinä uinuvat vaarat. Silloin oli aloitettava alusta oikein ottein, uittoesimiehen oli saavuttava paikalle veneineen, josta työlle oli saatava alku.
Uittoesimies Suihkonen erosi yhtiöstään vuonna 1908. Hän oli viimeinen ”vanhan hyvän ajan” edustaja toimialallaan. Siirtymävaihe oli alkanut, romantiikka uittovesiltä oli häviämässä. Hänen mukanaan hävisi myöskin Vammalan katukuvasta miltei jokapäiväinen näky: puulaakin herra rouvineen komeine ajokkeineen ja ajopeleineen. Puulaakin komea ”Musta”, joka silloin näöltään voitti paikkakunnalla kuuluisan Jokisen tallin maineikkaat ravurit, tapasi vuotta myöhemmin kohtalonsa Kokemäenjoen kevätjäiden hyisessä syleilyssä. Jussi Ojansuu, Suihkosen seuraaja oli ylittämässä jokea Kiikan ja Äetsän rajamailla, jolloin jää petti ja virta nielaisi mukaansa sydänhalvauksen kohdanneen hevosen ajopeleineen, ajajan päästessä viime tingassa jäälle.
Perustuu metsänhoitaja P.N.Koskenkarin muistelmiin.
8.8.1956 Tyrvään Sanomat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti