Olavi Kallioniemi
Karkun kirkkovenekauden loppuajat
Tampereen seudun sukututkimusseura ry
Vuosikirja 1999 XX:1
http://www.tamsuku.fi/Vuosikirja1999-06.pdf
Referaatti Jari Mäkelä
Kirkkoveneiden historia on pitkä, keskiajalla niitä käytettiin jopa sotalaitosjärjestelmässä yhteisvastuullisesti hoidettavina aluksina. Vaikka merkitys sota- aluksina loppui, kruunu vaati silti, että maassamme oli pitäjänvenelaitos valtion virkamiesten matkoja varten. Kirkkoveneinä niiden merkitys oli oleellinen pitkien etäisyyksien päässä olevien kirkkojen saavuttamiseksi, koska maantieverkosto oli heikko. Kirkkoveneiden merkitys kasvoi entisestään 1600- luvulla, kun jumalanpalveluksessa ja ripillä käyntiä alettiin kontrolloida. Papisto myös kehotti veneiden hankkimiseen. Veneiden määrä ja koko määräytyi etäisyyksistä ja seurakunnan koosta.
Kallionemi kuvailee suurinta tiedossa olevaa kirkkovenettä: ”kirkkovene on ollut 30- hankainen, joten siinä oli 60 airoa ja airossa kaksi soutajaa. Tuhdolla istui neljä henkeä rinnakkain. Soutajia oli siis 120 ja kun mukaan otettiin lisäksi muuta väkeä, mahtui veneeseen 150-160 henkeä”. Tavallisesti kirkkoveneet olivat 6- 15 hankaisia veneitä, jotka saattoivat olla jopa 20 metriä pitkiä. Kirkkoveneiden historia ei ole kuitenkaan kovin perusteellisesti tutkittu vähäisten lähteiden vuoksi ja veneiden puumateriaalin vuoksi, niiden kestoikä oli rajallinen.
Karkun kirkkoveneet
Karkun seurakuntaa jakaa vesistöt, joita myöden kuljettiin veneillä kirkkoon sulanveden aikana ja talvella vesistöjen talviteitä pitkin. Tyrvään ja Karkun alueiden vesistöt, joihin kuului Kokemäenjoen Kulo- ja Rautaveden alueet laskuvesistöineen oli paikallisille ihmisille luonnollinen kulkutie alueen eri osiin. Tällä alueella puhuttiin ”kirkkopaateista” joita käytettiin vuosisatojen ajan liikkumiseen niin kirkkoon, kuin muihinkin matkoihin. Vielä 1900- luvun alussa ne olivat aktiivisessa käytössä.Kirkkovenerantoja oli eri puolilla Rauta- ja Kuloveden rantoja. Veneet olivat yleensä koko kylän yhteisiä, loppuaikoina taloilla oli omia veneitä. Kaikkien osallisten oli osallistuttava veneen ylläpitoon.
Kallioniemi kertoo erilaisia tarinoita kirkkoveneiden ajoista. Esimerkiksi Palvialassa oli Suomen sodan aikana lähes kaikki 16 soutajaa viety sotaan, ei ollut kuin peränpitäjä paikalla. Nohkualaiset kilpailivat kirkkomatkalla Aluskylän- Ketunkylän veneen kanssa. Kiuralassa oli joka talolla oma vene, koska niitä tarvittiin myös saarissa tehtäviin maataloustöihin kuljettavilla matkoilla. Kutalasta käytiin myös Suoniemen kirkossa kirkkoveneellä Sastamalan lisäksi. Mason vene oli suuri 16- hankainen, johon mahtui viisikymmentä henkeä. Venettä käytettiin myös puutavaran kuljetukseen. Sadanleukaluun tarinassa on myös kirkkovene pääosassa, siinä Kauniaisten 24- hankaisella kirkkoveneellä lähti 100 miestä Kuloveden yli, joka upposi ja kaikki hukkuivat.
Veneiden ylläpito
Uuden kirkkoveneen rakentamista ohjasi seudun venemestari apunaan veneen omistajat. Veneen pohjaan tehtiin emäpuu, johon kiinnitettiin keulan ja perän kaaret. Ensimmäiset laudat asennettiin tarkasti oikeaan muotoon. Puu täytyi olla oksatonta, suoraa ja hienosyistä mäntyä. Veneeseen tuli tukikaaret puusta ja osaan raudasta, niistä sai myös tuen jaloille soutaessa. Ylimpänä oli hankapuu, johon tulivat airojen hankaimet kiinni.Keväisin veneet tervattiin molemmin puolin venekunnan toimesta. Väri oli kaikilla sama, synkän musta. Kerran oli Kärppälässä nuori poika tervaamassa venettä, tervaa lämmitettiin tulella, jotta se oli juoksevaa. Tuli tarttui kuitenkin veneeseen ja se paloi nopeasti loppuun. Veneillä oli myös omat nimet, jotka kuvasivat sen luonnetta.
Pyhäaamuna
Venerannat täyttyivät pyhäaamuisin mustiin pukeutuneista kirkkoon menijöistä. Useat olivat jo taivaltaneet pitkiäkin matkoja polkuja ja teitä pitkin. Miehet hakivat veneen veneladosta ja toivat sen rantaan naisia ja lapsia varten, laitureita ei yleensä ollut. Jos oli kilpasoutua odotettavissa, niin parhaat nuoret miehet valittiin soutajiksi. Veneeseen sopi yleensä aika monta ihmistä soutajien lisäksi, veneitä otettiin käyttöön se määrä kuin tarvittiin kyseisenä päivänä. Sääkin vaikutti tilanteeseen, ukonilmalla tai myrskyllä ei lähdetty. Kirkkomatka oli sosiaalinen tapahtuma, jossa vaihdettiin kuulumiset, uutiset ja tavattiin muita ihmisiä.Kirkkoveneen perämies oli arvostettu henkilö, joka järjesti soutajat, parhaat olivat perimmäisissä airoissa, heidän mukaan määräytyi tahti. Parien piti olla tasavahvoja ja veneen painopiste asetettiin tarkkaan. Perämies antoi tahdin soutajille ja ohjasi venettä turvallisesti ja äyskäröi vettä pois tarvittaessa. Veneessä myös naiset soutivat ja muilla mukana olevilla oli omat paikkansa eri puolilla venettä. Venematka saattoi kestää tunnin, joskus laulettiin virsiä matkan aikana.
Kulo- ja Rautaveden alueella on vuolteita, kiviä ja kareja, jotka täytyi perämiehen tuntea, jotta päästiin turvallisesti kirkkorantaan. Siellä veneet vedettiin kalliolle muiden veneiden kanssa, laitureita ei ollut. Takaisin kirkosta soudettiin kukin omalla tahdillaan, kuitenkin kilpailua toisten kanssa syntyi usein. Karkunkylän kautta menevät veneet kilpailivat usein, kuka pääsee kapealle vuolteelle ensimmäiseksi, johon usein muodostui jono kapean uoman vuoksi. Joskus kilpailu oli armotonta, eikä veneeseen otettu muuta kuin parhaat soutajat ja yritettiin salaa laittaa kilpailijan veneenpohjaan sen liukumista haittaavia esineitä. Tietysti huutelulla ja ”kokkapuheilla” yritettiin myös vaikuttaa toisten suoritukseen negatiivisesti.
Hautajaiset ja huvimatkat
Hautajaisissa kirkkoveneet koristeltiin havuilla. Arkku tuotiin rantaan hevosella, veneessä olivat arkun lisäksi vain tarvittavat soutajat. Saattoväki tuli perässä muilla veneillä. Kirkkorannassa omaiset kantoivat arkun hautaan. Kirkkoveneitä käytettiin myös rippikoulussa käymiseen ja erilaisiin tilaisuuksiin, sekä huvimatkoihin.Onnettomuuksia sattui harvoin, kuitenkin vaaranpaikkoja oli kivien ja karien muodossa tai sään vaihtelut, isoilla järvenselillä saattoi aallokko nousta hyvinkin korkeaksi. Suurissa veneissä oli paljon ihmisiä ja turvavarusteita ei silloin ollut.
Kirkkovenekauden päättyminen
Kirkkoveneiden aika päättyi 1900- luvun alkupuolella, siihen oli useita syitä. Kirkossa käynti väheni yleisesti, tiedonkulku parani muilla tavoin, nuorison tapaamiset saivat uusia muotoja ja uusia kulkuneuvoja tuli käyttöön veneiden lisäksi. Tiet paranivat ja rautateitä rakennettiin. Hevosvetoisten kulkuneuvojen lisäksi tulivat polkupyörät ja autojakin alkoi tulla harvakseen teille. Kulo- ja Rautaveden alueella tuli uusia höyrykäyttöisiä veneitä myös kirkkomatkoille. Niiden kukoistuskausi päättyi 1950- luvulla. Kirkkoveneiden satojen vuosien perinne jäi taakse uusien kulkumuotojen kehittyessä vesistöjen ulkopuolelle.Referaatti Jari Mäkelä
Olavi Kallioniemen alkuperäinen teksti kokonaisuudessaan
http://www.tamsuku.fi/Vuosikirja1999-06.pdf
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti